Suurin haaste koko harrastuksessa on motivaation ylläpitäminen. Ihan tajutonta miten mieli hallitsee kuitenkin koko juttua, kuinka jaksaa treenata, kuinka tarkasti katsoa ruokavalion. Voi ihmismieli ja houkutukset…
Treeniin ei juuri motivaation puutteesta ole tullut taukoja, mutta ruokavalio onkin se isompi juttu. Ei ole mitään järkeä treenata kovaa, jos ei katso yhtään mitä suuhunsa laittaa, jos siis haluaa tuloksia. On aikoja, kun on tosi tarkka ruokailun suhteen, mutta sitten on viikonloppuja, kun tuntuu että lauantain herkkupäivä jatkuu vielä sunnuntainakin tai alkaa jopa perjantai-iltana. Mieliteot on siis selätettävä. Jos ja kun haluaa tuloksia, on toimittava vain niiden mukaisesti ja ajateltava, että herkkuruoka ei tee onnelliseksi, vaan se kuinka hyvä olo on, kevyt ja terve. Ravinto on polttoainetta, ei mielenkohotusta.
Nyt on tankkauspäivä kerran viikossa ja koskee vain yhtä ateriaa. Kun haluaa kropassa tapahtuvan muutosta, on panostettava ja jaksettava. Se on vaan totuus, ruokavalio on suurempi osa tätä juttua. Treeni on tärkeä, mutta se vie aikaa vain noin viisi-kuusi tuntia koko viikosta, se jääkaapin ovi aukeaa useammin. Lisäksi se mitä syö, vaikuttaa siihen tapahtuuko lihaskasvua vai onko tarkoitus polttaa rasvaa kehosta ja tietenkin treenitapa oltava joko lihaskasvua- tai rasvanpolttoa tukevaa.
Ja toinen mikä vaikuttaa myös motivaatioon on se ”erilaisena” oleminen… Pitää jaksaa kantaa raejuustoja ja rahkoja käsilaukussa ja kaivaa ne esiin miten ihmeellisimmissä paikoissa, kun on ruoka aika. Ruokia on mietittävä ja valmistettava jo edellisen iltana valmiiksi. Näin iän myötä vielä tärkeämmäksi korostuu, ettei ateriaväli venähdä, vaan pysyy kolmessa tunnissa, jotta aineenvaihdunta säilyy vilkkaana.
Sitten kohtaa vielä arvostelijat ja kysymykset; ”Miksi et syö tätä?”, ”Ei kai yksi pala haittaa?”, ”Ota nyt vaan!” tai sitten arvostellaan selän takana ja päivitellään ruokia tai salilla käytettyä aikaa. Niiden yli pitää päästä ja miettiä miksi teen näin, pitää mielen vahvana ja uskoa siihen mitä tekee ja mitkä ovat ne omat tavoitteet.
Eihän ole väliä, jos ei ole tavoitteita, mutta myöskään yhteen suupalaan ”sortuminen” ei ole maailmanloppu, eikä se, jos salipäivä siirtyy seuraavaan päivään. Ryhti on aina otettava takaisin, jotta matka tavoitetta kohti jatkuu. Tässä harrastuksessa on mietittävä niitä omia tavoitteita ja sitä motivaatiota, miksi sitten siellä salilla hikoilee viikosta toiseen, jos koko ajan sortuu ruuan suhteen; siinä ei ole järkeä, tavallaan kiusata ja aiheuttaa stressiä itselleen.
Kyllä sen tuntee koko kropassa, kun päivän ruokailut ja treeni on osunut täysin nappiin, illalla on loisto olo! Sillä ololla jaksaa taas seuraavaan päivään ja tsempata tämän elämäntavan mukaisesti =)
-Strong mind-
